TURHAUDUIN

Naapurini ja hyvä ystäväni Tim tuli lounaan jälkeen kuumeisen tyttönsä kanssa meille. Hän halusi Jannen katsovan lasta (antavan piikillä lääkettä, koska se on täällä tapana).
Pyysin Jannen tytön luokse ja heti lääkärinvälineet nähdessään tyttö meni sellaiseen paniikkiin, jota en ollut ennen häneltä nähnyt. Äiti koitti pitää lasta sylissään, mutta oli itsekin aika poissa tolaltaan. Korvien tarkistusvaiheessa äiti alkoi jo itkeä ja silloin minä nappasin tytön syliin ja sanoin, että voin pitää lasta. TingNoi on tosi pienikokoinen, joten hänen paikallaanpito oli tosi helppoa. Tyttö kiljui tosin suoraa kurkkua. Laoille itku on melkeinpä tabu, jota koitetaan välttää viimeiseen asti ja ystäväni Tim olikin tuossa tilanteessa aivan sekaisin ja loppu. Janne kuitenkin kuunteli keuhkot ja tarkisti kurkun sekä antoi hyvät kotihoito-ohjeet. Sanoi myös, ettei lapselle tarvitse antaa piikillä lääkettä, koska tavallinen kuumelääke olisi yhtä tehokasta.
Itkun sekaisin tuntein sekä äiti ja lapsi lähtivät meiltä, vaikka ulkona koitin heitä rauhoitellakin. Olo oli samalla hyvä, mutta jotenkin turhautunut. Olinko auttanut heitä? Ja eiväthän he saaneet sitä, mitä tulivat hakemaan eli piikkiä.

Päivän aikana kävin katsomassa lasta muutamia kertoja ja tyttö pelkäsi minua paljon. Olin siitäkin harmissani, koska aina kun näemme, tyttö juoksee syliini, koska olen halunnut luoda tyttöön lämpimän ja läheisen suhteen ja nyt tämä korvantutkimustapaus sai aikaan kauhureaktion. Toivottavasti se laimenee pian.
Sekin alkoi harmittamaan, että olivat käyneet antamassa tytölle piikillä lääkettä. Laotapa, mutta niin turhaa. Lapsi ei suostu ottamaan lääkettä kotona, joten lapsi viedään muualle itkemään.

No, any way, maailma ei tähän kaadu, mutta turhauttaa.

Kun on lähellä vierasta kulttuuria, pääsee kokemaan monia ihania ja hienoja asioita, mutta monia harmittavia ja turhauttaviakin. Pitäisi kai olla kiitollinen, kun olen päässyt niin lähelle monia laoja.

Ehkä joku lukijoista ihmettelee, miten voin ottaa tämän niin raskaasti. Luulen, että siihen on monia syitä- Yksi on se, että naapurusto on minun työkenttääni, jonka kanssa olen tekemisissä 24 tuntia vuorokaudessa. Olen ja olemme aina heidän kuuloetäisyydellään, joten aina pitäisi olla ns. valmiina. Ja harmituksen hetkinä ei kai kukaan ole jippii-tunnelmissa omassa työssään.
Lisäksi elämme raskaasti hengellisellä alueella, jossa voimat jyllää. Niiden vaikutuksilta emme voi sulkea silmiämme. Se on todellisuutta niin täällä kuin Suomessakin.
Kolmanneksi Tim on todellakin läheinen ystäväni ja jokainen haluaa auttaa ystäväänsä, eikö. Ja jos tuntuu siltä, että jokin olisi aivan kuin mennyt pieleen, niin harmistunut ja turhautunut mielihän siitä tulee, vai.

Tämä on nyt niin sekavaista tekstiä, että toivottavasti tästä joku saa edes selvää.
Mutta kaikesta huolimatta valo voittaa ja huomenna on uusi päivä. Saakoon nämä tapahtumat olla aloittamassa jotain uutta ihanaa!